Hermolomaa ja matkahärdellejä

Sanovat etta kansainvälisillä komennuksilla oleminen on rankkaa. Eipä ole henkilökohtaista kokemusta, tämä on minulle ensimmäinen kerta aikuisiälla, kun asun pidempään ulkomailla. 11 viikkoa uudessa kotimaassa tuli täyteen ja kieltämättä huomaa, että kulttuurishokkiin liittyva ”honeymoon” –vaihe alkaa aika ajoin tuntua menneisyydelta ja pikkuhiljaa todellisuus alkaa valilla jo vähän ärsyttämäänkin. Siis tätä osastoa, että ”miks ihmeessä tän pitää olla näin vaikeeta…” tai ”miks ihmeessä ette vaan voi tehdä kuten sovitaan…” jne. Perusmeininkiä.  Mutta enpäs valita enempää, pääosin on kuitenkin kivvoo. Harvoin on tehnyt Suomeen mieli.
Kas, viisi-kuusi viikkoa kului viime kirjoituksesta, etta hurahti…tätäkin kirjoitellessa meni monta viikkoa. Sadekausi tuloillaan ja tänään sadetta on tullut erittäin reippaasti. Ja kun on neljan seinan sisalla sateen ja vatsapöpön sanelemana, ei oikeastaan ole hardellikaan, ennen kuin vasta huomenna maanantaina.

Koska työkommennukset ottavat psyykelle, isommilla kansainvalisilla jarjestoilla on ns. R&R-vapaat. R&R ei tarkoita rock & rollia, vaan ”rest & recovery tai ”rest & recuperation”, lepoa ja toipumista. Kaytannossa se tarkoittaa palkallista ylimaaraista lomaa jonka aikana on tarkoitus vaihtaa maisemaa kohdemaan ”ankeudesta” jonnekin jossa voi rentoutua. Joskus naiden lomien pitopaikka on saadeltya, esim. Etela-Sudanissa toimivat jarjestot saattavat lahettaa henkilostoaan Keniaan Nairobiin toipumaan. Ja ihan varmasti nama lomat ovat tarpeen, erityisesti kenttavaelle, joka on tekee pitkaa paivaa kenttaolosuhteissa, tai ”puskassa” niin kuin taalla sanotaan.
Meilla ei moisia lomia ole. Ei meilla ole varaa tahan ylellisyyteen, melkolailla startup-jarjesto kun olemme – kaksi vuotta vanha! Eipa sen puoleen, iLab toimii periaatteessa paikallisittain varsin kelvollisissa olosuhteissa, kaytannon ymparisto ei ole missaan maarin niin rankka kuin tyoskennella vaikkapa pakolaisleirilla tai ylipaataan kentalla – meidan ”kentta” kun kuitenkin on lansimaisittainkin aika siisti ja iisi toimisto.
Toki koko ymparisto ja konteksti kuormittavat monin eri tavoin, sita on vahan vaikea selittaa. Noin työympäristön näkökulmasta yksi vaikeimpia asioita on hyväksyä rytmi – asiat vaan eivät vaan tapahdu ja rullaa samalla tavalla ja vauhdilla kuin mihin Suomessa on tottunut. Eikä se ole kenenkään syytä vaan kymmenien asioiden summa. Esimerkiski asioiden sopiminen sähköpostilla on hankalaa kun ihmiset eivät katso sähköpostia koko ajan koska nettiyhteydet ovat usein huonoja. Puhelimitse on vaikea sopia asioita koska kuitenkin murteet ovat sen verran vahvoja, että usein on väärinymmäryksen mahdollisuus. Käytännössä täytyy usein pieniäkin asioita sovittaessa käydä paikan päällä ihmettelemässä tilannetta.

Ehkäpä yllättävintä ja hermoja raastavinta itselleni hiukan yllättäen on toistaiseksi ollut työntekijöiden matkojen ja viisumiasioiden hoitaminen. Meille näitä saattuu lähiajoille useampi kappale. Liberiasta on kallista matkustaa minnekään – Ghanaan pääsee alle 500 dollarilla ja Nigeriaan 600:lla, mutta muuten yli tonnin. Vaikka matkustammekin tapahtumiin jonne meitä sponsoroidaan/kustannetaan, kallista on. Minne tahansa meidän liberialaiset jampat menevät (näissä tapauksissa Englantiin ja Namibiaan), heidän tulee ENSIN käydä hakemassa viisumi, tyypillisesti maasta jossa on kohdemaan lähetystö. Meiltä on kaksi kaveria lähdössä Lontooseen kesäkuussa Googlen RISE-tapahtumaan. Piti käydä Ghanassa Accrassa esittämässä kaikki viralliset paperit henkilökohtaisesti ja haastattelussa, olla poistumatta maasta pariin päivään, jättää passit ja hankkia väliaikainen maastapoistumislupa (matkustuslupa ilman passia). Lähetystö vaan ei suotta maininnut Ghanassa vietettävästä vapaapäivästä, sillä seurauksella, että saadaksemme työntekijät kotiin soittelemme kaikkia kontakteja hyödyntäen Liberian suurlähettilästä myöten selvittääksemme keinoja selviytyä rajamuodollisuuksista ilman vilunkipeliä. Ihmeen kaupalla se järjestyi.

Namibiaan matkaa järjestäessämme kuvittelimme pitkään, että joudumme koukkaamaan Nigeriassa asti hakemassa viisumia maahan, koska näin lähetystöstä ja virallisista kanavista kerrottiin.  Vahingossa ohimennen kuulimmekin toisaalta,  että itse asiassa olisi melkeinpä kätevää hankkia kuitenkin hankkia kaksi eri viisumia (!) menomatkalla Etelä-Afrikasta.  Matkatoimiston kanssa ei ollut aina helppoa – kun matkatoimiston neljäs tai viideskään lentoehdotus ei vastaa toiveita, on syytä mennä itse paikan päälle. Niin, nettihaut siis eivät toimi eikä esim. oma henkilökunta välttämättä ymmärrä millä logiikalla lentoyhtiöt hinnoittelevat, eli miten kannattaa reittejä kikkailla.  Käytännössä yhden reissun puliveivaamiseen meni kuitenkin viikon ajan melkein joka päivä useita tunteja kolmelta henkilötä, josta kuka tahansa  kyllä vähän stressaa, ajanhukaltahan se tuntuu.  Silti piti lisätä matkaan pituutta päivän verran varmuuden vuoksi, sillä ”muista Teemu, että me ollaan mustia hemmoja, meitä voidaan helposti kiusata Etelä-Afrikan rajalla…”.  Niin, Euroopassa on (eurooppalaisten) niin helppo reissata…

Toukokuun alussa puolestaan minulla oli mahdollisuus kayda Berliinissa re:Publica digitaalisen median konferenssissa. Samassa yhteydessa oli Afrikan IT-, teknologia- ja innovaatiokeskusten (Afrilabs-jasenien) kokoontuminen. Mahtavaa, mutta en kirjoita tasta tassa sen enempaa – tyopaikan blogista loytyy kommentointia ja kuvia tahan liittyen. Monrovian jalkeen Berliini tuntui tietenkin erilaiselta ja eksoottiselta.  Mutta 2. toukokuuta illalla Berliini tuntui hiljaiselta ja tylsältä kaupungilta, heh onneksi tämä hiukan muuttui. Oma visiittini oli kaukana hermolomasta – samaan aikaan hoidettavana kaksi rintamaa täysillä, niin kuin harmillisen usein konferenssien aikana tuntuu käyvän. Siitä lienee pohjimmiltaan vain itseni syytettävänä. Joka tapauksessa Berliini oli omanlaisensa kulttuurishokki ja huomasin jopa kaipaavani takaisin Monroviaan!

Niin, samaisella reissulla madagaskarilainen kollegani (toisen vastaavanlaisen toimijan vetäjä) pidätettiin kahdeksi päiväksi  Pariisissa, koska ”hänellä ei ollut hotellivarausta printattuna”. Muuten kaikki paperit kunnossa. Onneksi kaveri saatiin konferenssijärjestäjien aktiivisen painostuksen jälkeen vapaaksi – melkein liian myöhään, mutta opetti se kyllä itsellenikin, että me (pohjois-)eurooppalaiset pääsemme niin helpolla kaikissa raja-asioissa, että niiden mahdollinen vaikeus meinaa unohtua.

Kun matkustaminen tuntuu näin vaikealta, niin…ehkä helpointa on rauhoittua lähellä? Meidan perheemme R&R on kaytannossa toistaiseksi tarkoittanut reissuja rannoille…30-60 minuutissa paasee rauhoittumaan hiekkarannoille, joilla ei (todellakaan) ole liikaa porukkaa ja jossa meren aaltojen kohina ja aurinko rentouttavat kivasti. Yleensa olemme kayneet kaupungin etelapuolella n. 30-45 minuutin paassa Thinker’s Villagessa tai Silver Beachilla, tai vaihtoehtoisesti keskustasta pohjoispuolella yhta kaukana lahella Hotel African raunioita olevilla rannoila (Cece Beach, Tina Beach, ja muita vieri vieressa olevia rantoja). Pohjoispuolella on rauhallisempi uida, etelapuolella paremmat tarjoilut – nain lyhyiden kokemusten perusteella.

Kasittaakseni aika uusi kohde johon paasimme hiljattain tutustumaan on Libassa Ecolodge. . Tosiaan, ekoturismia maassa jossa turismia ylipaataan on erittain vahan, tuntuu mahdottomalta. No, ehka paikka on kuitenkin enemmän expateille kuin turisteille – saapuesaamme paikalle parkkipaikalla oli tutunnäköisiä kansainvälisten järjestöjen maastureita rivissä, joiden vieressä rähjäinen iLab-automme näytti hilpeältä. Mutta siis, itse Libassa on ensikokemuksen perusteella erinomainen rentoutuspaikka, vaikka vaan päiväreissuksikin sopii kun on alle tunnin päässä Monroviasta. Meillä oli mahdollisuus olla peräti kaksi yötä paikan päällä. Toinen öistä oli sunnuntain ja maanantain välinen, jolloin olimme  ainoa asukkaat ja niinpä palvelualtis isäntä tarjosi meille mahdollisuutta yöpyä veloituksetta honeymoon-sviitissa (”Lovebird Nest”), joka lepää kivasti korkealla maasta ja josta näkyy mahtavasti sekä merelle että laguuniin. Yö meren rannalla, ikkunat auki ja kaksin. Ei paha.

Nyt kun blogia taas pitkästä aikaa kirjottelee, niin toki tulee mieleen etta voisihan sita vahan useamminkin. Toisaalta, just nyt on sellainen olo, etta jos vain tervehtyisi ja sade loppuisi, niin laittaisin mieluusti Nokian kumpparit  jalkaan ja menoksi ihmettelemaan. Tuli nimittäin nekin raahattua tänne. Sadekausi on kuitenkin useita kuukausia, jopa puoli vuotta kestävä kausi. Rassaava kuin Suomen talvi? Sitä en tiedä, mutta ajattelimme päästä kesälomalle Suomen suveen. Saas nähdä, alkaa jo hermostuttaa noiden matkojen hinnat.