Parisen viikkoa sitten oli tiedossa ensimmainen tyomatka maan sisalla, pariksi yoksi. Siispa kiinnostuneena seuraamaan: miten liberialaiset toimivat ryhmana?   Milta nayttavat takalaiset tyopajat? Miten bondataan tiimina (apua, miten tama sanotaan suomeksi?)  tai jorataan yokerhossa?

Tama oli  oikeastaan ensimmainen kerta kun paasen ulos Monroviasta, olkoonkin etta ”vain” parin tunnin paahan, Kakataan (http://en.wikipedia.org/wiki/Kakata). Kakata on laheisen Margibin laanin tai piirikunnan paakaupunki. Lieko nykyaan jotain 35000-50 000 asukasta, joka tapauksessa maan viidenneksi ”isoin” kaupunki . Vahan niinkuin lahtisi vaikka Heinolaan tai kenties Kotkaan  matkalle siis. Niin, Liberia on pieni maa, ei mikaan Nigeria tai vastaava – Lansi-Afrikan harvimmin asuttu maa.

Tiedossa oli ns. ”Early warning, early response” –ryhman suunnittelupaivat. Ko. ryhma on paikallisen sisaministerion alaisuudessa olevan Peacebuilding Officen koordinoima, johon kuuluu liki 20 kansalaisjarjestoa, YK:n Liberian operaatio UNMIL ja muutamia viranomaistahoja. Ryhma seuraa vakivaltaa ja konflikteja ympari maata, ja pyrkii havaintojen perustella tekemaan suosituksia viranomaisille, perustaa sovittelu- tai tarkkailuryhmia, jne. – pyrkii siis loytamaan keinoja ehkaista konflikteja. Tyopaikkani iLab Liberia tarjoaa ryhmalle teknista tukea, silla ryhma kayttaa meidan yllapitamaa Ushahidi-jarjestelmaa havaintojen kartoittamiseen (lern.ushahidi.com).

Melkeinpa kliseiseen afrikkalaiseen tyyliin lahdimme minibussilla aikataulusta myohassa ja sen jalkeen kun suunnittelupaivia oli jo kaksi kertaa lykatty viikolla – ja viime hetkella.  Jumissa ruuhkassa, hiki virtaa ja matka-aika tuplaantuu. Vaan eihan se tietenkaan haittaa, alta aikayksikon porukka – tusinan verran hikoilemassa vierekkain minibussissa – kay kiivaaseen keskusteluun ja vaittelyyn. Liberian englannin murre kaikuu ilmassa vahvana, hadin tuskin pysyn mukana keskustelussa. Luonnollisesti puhutaan politiikasta ja yhteiskunnasta kiivaasti. Puolimatkassa pysahdytaan noukkimaan maissintahkat evaaksi jonka jalkeen keskustelu vaihtuukin ruokakulttuuriin ja kevyempaan – mutta vaittelyn savy kiivastuu – makuasioista pitaa kiistella! En pysy mukana ja puolestani selailen sanomalehtea, jossa on otsikko ”Bullets will fly”.

Itse tyopajat tuntuivat itselleni melko samanlaisilta perustypajoilta kuin mihin vaikkapa Suomessa tottuu. Ryhmatoita, puoliksi ymmarretty tehtavananto, rajallisessa ajassa vaannetty tulos, joka kuitenkin on keskimaarin jarkeva – varsinkin kun ne kaydaan lapi ja puretaan. Tyopajametodeissa voisi olla kehittamista, ihan kuten Suomessakin. Kaytannon huomio itselleni, etta vaikka ihmiset ovat tietenkin alykkaita ja intohimoisia alallaan, esimerkiksi kirjoittaminen ja lukeminen vievat monilta merkittavasti enemman aikaa – taytyy otta huomioon omia tyopajoja suunniteltaessa.

Lopputuloksina kuitenkin saamme kiteytettya menneen vuoden onnistumiset ja haasteet. Ryhma toimii jarkevasti yhdessa, saannollisesti ja tuottaa hyodyllista tietoa ja raportteja…toisaalta vaikka tyomme hyodyttaisi suoraan virastoja kuten poliisia, emme saa heita tapaamisiimme ellemme maksa ”kokouspalkkiota”. Mika tarkeinta, saamme  ryhmana kaivettua ne tarkeimmat vakivallan uhat, joihin seuraavan vuoden aikana pitaisi paneutua… maakiistat, erityisesti luonnonvaroihin liittyen; aiemmin lykkaantynyt suurmielenosoitus joka kytee viela; Norsunluurannikon konflikti; entisten sotilaiden etuisuuskiistat; huumeet; vaalilautakunnan kyseenalaistettu puolueettomuus…; oman kaden oikeus… Niin, ei kovin mukavaa luettavaa.

Sharif1

EWER_accomplishments

EWER_ComingUp

Kamma_Award

HowAreThings

Pohjoismaalaisen nakokulmasta afrikkalaiset ovat niin sosiaalisia, etta valilla vasyttaa, melkeinpa arsyttaa.  Aamusta jo ennen aamukahveja on sellainen mekkala kaynnissa, etta hirvittaa.  Vastaavasti saatamme alkuillasta viettaa muutaman tunnin pihalla rupatellen vailla tarkoitusta ja  ilman etta kukaan juo mitaan. Porukka saattoi jopa ruveta laulamaan spontaanisti joitain slaagereita joita ymmarrettavasti en taida. Vitseista, joita oli paljon, en kylla tajunnut yhtaan mitaan.

After work –team building lienee tuttua tavaraa, silla erolla etta pienempi prosentti osallistujista on huomattavan paihtyneita kuin mita olettaisi Suomessa. Hirvean kiinnostuneita ovat, etta mita porukan ainoa lansimainen kaveri tuumii ja onko kaikki ok. Pintapuolisesti ryhmaan otetaan vastaan hyvin. Kokouspaikkana toimiva Cityview Lodge hotelli, verratain nuhjuinen tai ainakin kulunut ”viihde- ja kokouskeskus”, muuttuu varsinaiseksi viihdekeskukseksi, tupaten taynna diskoilijoita. Sistustus tuo mileen 70-luvun ja voisin kuvitella Dannyn tai Kirkan tanne. Liberialaiset aloittavat illan hitailla, tah!? Osa ryhmasta pistaa jalalla koreasti valittomasti. Parin tunnin taivuttelun jalkeen tanssin tai kangistelen hiukan itsekin, paikallisten suureksi viihdytykseksi. Ei minussa ihan michaeljacksoniksi ole, lattialla sen sijaan on ihan nayttavaa meininkia. En tosin ymmarra naista, joka tanssii peilin edessa.

Vetaydyn pienenpieneen huoneeseeni kuhmuraiselle ja osin rikkinaiselle sangylleni. Ikkunoita ei saa kiinni – disko ja erityisesti sahkogeneraattori pitavat huumaavaa metelia. Kaikkeen tottuu, meteliinkin, ja vaivun uneen.

CityView    Kakata_GroupPhoto_2

Disco   

Sanovat etta kansainvälisillä komennuksilla oleminen on rankkaa. Eipä ole henkilökohtaista kokemusta, tämä on minulle ensimmäinen kerta aikuisiälla, kun asun pidempään ulkomailla. 11 viikkoa uudessa kotimaassa tuli täyteen ja kieltämättä huomaa, että kulttuurishokkiin liittyva ”honeymoon” –vaihe alkaa aika ajoin tuntua menneisyydelta ja pikkuhiljaa todellisuus alkaa valilla jo vähän ärsyttämäänkin. Siis tätä osastoa, että ”miks ihmeessä tän pitää olla näin vaikeeta…” tai ”miks ihmeessä ette vaan voi tehdä kuten sovitaan…” jne. Perusmeininkiä.  Mutta enpäs valita enempää, pääosin on kuitenkin kivvoo. Harvoin on tehnyt Suomeen mieli.
Kas, viisi-kuusi viikkoa kului viime kirjoituksesta, etta hurahti…tätäkin kirjoitellessa meni monta viikkoa. Sadekausi tuloillaan ja tänään sadetta on tullut erittäin reippaasti. Ja kun on neljan seinan sisalla sateen ja vatsapöpön sanelemana, ei oikeastaan ole hardellikaan, ennen kuin vasta huomenna maanantaina.

Sadekausi_alkaa
Koska työkommennukset ottavat psyykelle, isommilla kansainvalisilla jarjestoilla on ns. R&R-vapaat. R&R ei tarkoita rock & rollia, vaan ”rest & recovery tai ”rest & recuperation”, lepoa ja toipumista. Kaytannossa se tarkoittaa palkallista ylimaaraista lomaa jonka aikana on tarkoitus vaihtaa maisemaa kohdemaan ”ankeudesta” jonnekin jossa voi rentoutua. Joskus naiden lomien pitopaikka on saadeltya, esim. Etela-Sudanissa toimivat jarjestot saattavat lahettaa henkilostoaan Keniaan Nairobiin toipumaan. Ja ihan varmasti nama lomat ovat tarpeen, erityisesti kenttavaelle, joka on tekee pitkaa paivaa kenttaolosuhteissa, tai ”puskassa” niin kuin taalla sanotaan.
Meilla ei moisia lomia ole. Ei meilla ole varaa tahan ylellisyyteen, melkolailla startup-jarjesto kun olemme – kaksi vuotta vanha! Eipa sen puoleen, iLab toimii periaatteessa paikallisittain varsin kelvollisissa olosuhteissa, kaytannon ymparisto ei ole missaan maarin niin rankka kuin tyoskennella vaikkapa pakolaisleirilla tai ylipaataan kentalla – meidan ”kentta” kun kuitenkin on lansimaisittainkin aika siisti ja iisi toimisto.
Toki koko ymparisto ja konteksti kuormittavat monin eri tavoin, sita on vahan vaikea selittaa. Noin työympäristön näkökulmasta yksi vaikeimpia asioita on hyväksyä rytmi – asiat vaan eivät vaan tapahdu ja rullaa samalla tavalla ja vauhdilla kuin mihin Suomessa on tottunut. Eikä se ole kenenkään syytä vaan kymmenien asioiden summa. Esimerkiski asioiden sopiminen sähköpostilla on hankalaa kun ihmiset eivät katso sähköpostia koko ajan koska nettiyhteydet ovat usein huonoja. Puhelimitse on vaikea sopia asioita koska kuitenkin murteet ovat sen verran vahvoja, että usein on väärinymmäryksen mahdollisuus. Käytännössä täytyy usein pieniäkin asioita sovittaessa käydä paikan päällä ihmettelemässä tilannetta.

Ehkäpä yllättävintä ja hermoja raastavinta itselleni hiukan yllättäen on toistaiseksi ollut työntekijöiden matkojen ja viisumiasioiden hoitaminen. Meille näitä saattuu lähiajoille useampi kappale. Liberiasta on kallista matkustaa minnekään – Ghanaan pääsee alle 500 dollarilla ja Nigeriaan 600:lla, mutta muuten yli tonnin. Vaikka matkustammekin tapahtumiin jonne meitä sponsoroidaan/kustannetaan, kallista on. Minne tahansa meidän liberialaiset jampat menevät (näissä tapauksissa Englantiin ja Namibiaan), heidän tulee ENSIN käydä hakemassa viisumi, tyypillisesti maasta jossa on kohdemaan lähetystö. Meiltä on kaksi kaveria lähdössä Lontooseen kesäkuussa Googlen RISE-tapahtumaan. Piti käydä Ghanassa Accrassa esittämässä kaikki viralliset paperit henkilökohtaisesti ja haastattelussa, olla poistumatta maasta pariin päivään, jättää passit ja hankkia väliaikainen maastapoistumislupa (matkustuslupa ilman passia). Lähetystö vaan ei suotta maininnut Ghanassa vietettävästä vapaapäivästä, sillä seurauksella, että saadaksemme työntekijät kotiin soittelemme kaikkia kontakteja hyödyntäen Liberian suurlähettilästä myöten selvittääksemme keinoja selviytyä rajamuodollisuuksista ilman vilunkipeliä. Ihmeen kaupalla se järjestyi.

Namibiaan matkaa järjestäessämme kuvittelimme pitkään, että joudumme koukkaamaan Nigeriassa asti hakemassa viisumia maahan, koska näin lähetystöstä ja virallisista kanavista kerrottiin.  Vahingossa ohimennen kuulimmekin toisaalta,  että itse asiassa olisi melkeinpä kätevää hankkia kuitenkin hankkia kaksi eri viisumia (!) menomatkalla Etelä-Afrikasta.  Matkatoimiston kanssa ei ollut aina helppoa – kun matkatoimiston neljäs tai viideskään lentoehdotus ei vastaa toiveita, on syytä mennä itse paikan päälle. Niin, nettihaut siis eivät toimi eikä esim. oma henkilökunta välttämättä ymmärrä millä logiikalla lentoyhtiöt hinnoittelevat, eli miten kannattaa reittejä kikkailla.  Käytännössä yhden reissun puliveivaamiseen meni kuitenkin viikon ajan melkein joka päivä useita tunteja kolmelta henkilötä, josta kuka tahansa  kyllä vähän stressaa, ajanhukaltahan se tuntuu.  Silti piti lisätä matkaan pituutta päivän verran varmuuden vuoksi, sillä ”muista Teemu, että me ollaan mustia hemmoja, meitä voidaan helposti kiusata Etelä-Afrikan rajalla…”.  Niin, Euroopassa on (eurooppalaisten) niin helppo reissata…

Toukokuun alussa puolestaan minulla oli mahdollisuus kayda Berliinissa re:Publica digitaalisen median konferenssissa. Samassa yhteydessa oli Afrikan IT-, teknologia- ja innovaatiokeskusten (Afrilabs-jasenien) kokoontuminen. Mahtavaa, mutta en kirjoita tasta tassa sen enempaa – tyopaikan blogista loytyy kommentointia ja kuvia tahan liittyen. Monrovian jalkeen Berliini tuntui tietenkin erilaiselta ja eksoottiselta.  Mutta 2. toukokuuta illalla Berliini tuntui hiljaiselta ja tylsältä kaupungilta, heh onneksi tämä hiukan muuttui. Oma visiittini oli kaukana hermolomasta – samaan aikaan hoidettavana kaksi rintamaa täysillä, niin kuin harmillisen usein konferenssien aikana tuntuu käyvän. Siitä lienee pohjimmiltaan vain itseni syytettävänä. Joka tapauksessa Berliini oli omanlaisensa kulttuurishokki ja huomasin jopa kaipaavani takaisin Monroviaan!

Niin, samaisella reissulla madagaskarilainen kollegani (toisen vastaavanlaisen toimijan vetäjä) pidätettiin kahdeksi päiväksi  Pariisissa, koska ”hänellä ei ollut hotellivarausta printattuna”. Muuten kaikki paperit kunnossa. Onneksi kaveri saatiin konferenssijärjestäjien aktiivisen painostuksen jälkeen vapaaksi – melkein liian myöhään, mutta opetti se kyllä itsellenikin, että me (pohjois-)eurooppalaiset pääsemme niin helpolla kaikissa raja-asioissa, että niiden mahdollinen vaikeus meinaa unohtua.

Kun matkustaminen tuntuu näin vaikealta, niin…ehkä helpointa on rauhoittua lähellä? Meidan perheemme R&R on kaytannossa toistaiseksi tarkoittanut reissuja rannoille…30-60 minuutissa paasee rauhoittumaan hiekkarannoille, joilla ei (todellakaan) ole liikaa porukkaa ja jossa meren aaltojen kohina ja aurinko rentouttavat kivasti. Yleensa olemme kayneet kaupungin etelapuolella n. 30-45 minuutin paassa Thinker’s Villagessa tai Silver Beachilla, tai vaihtoehtoisesti keskustasta pohjoispuolella yhta kaukana lahella Hotel African raunioita olevilla rannoila (Cece Beach, Tina Beach, ja muita vieri vieressa olevia rantoja). Pohjoispuolella on rauhallisempi uida, etelapuolella paremmat tarjoilut – nain lyhyiden kokemusten perusteella.
Cece_NoRoad

Cece

Kasittaakseni aika uusi kohde johon paasimme hiljattain tutustumaan on Libassa Ecolodge. . Tosiaan, ekoturismia maassa jossa turismia ylipaataan on erittain vahan, tuntuu mahdottomalta. No, ehka paikka on kuitenkin enemmän expateille kuin turisteille – saapuesaamme paikalle parkkipaikalla oli tutunnäköisiä kansainvälisten järjestöjen maastureita rivissä, joiden vieressä rähjäinen iLab-automme näytti hilpeältä. Mutta siis, itse Libassa on ensikokemuksen perusteella erinomainen rentoutuspaikka, vaikka vaan päiväreissuksikin sopii kun on alle tunnin päässä Monroviasta. Meillä oli mahdollisuus olla peräti kaksi yötä paikan päällä. Toinen öistä oli sunnuntain ja maanantain välinen, jolloin olimme  ainoa asukkaat ja niinpä palvelualtis isäntä tarjosi meille mahdollisuutta yöpyä veloituksetta honeymoon-sviitissa (”Lovebird Nest”), joka lepää kivasti korkealla maasta ja josta näkyy mahtavasti sekä merelle että laguuniin. Yö meren rannalla, ikkunat auki ja kaksin. Ei paha.

Libassa_beach

Libassa_LoversNest

Libassa_laguuni

Nyt kun blogia taas pitkästä aikaa kirjottelee, niin toki tulee mieleen etta voisihan sita vahan useamminkin. Toisaalta, just nyt on sellainen olo, etta jos vain tervehtyisi ja sade loppuisi, niin laittaisin mieluusti Nokian kumpparit  jalkaan ja menoksi ihmettelemaan. Tuli nimittäin nekin raahattua tänne. Sadekausi on kuitenkin useita kuukausia, jopa puoli vuotta kestävä kausi. Rassaava kuin Suomen talvi? Sitä en tiedä, mutta ajattelimme päästä kesälomalle Suomen suveen. Saas nähdä, alkaa jo hermostuttaa noiden matkojen hinnat.

ja muita pinnallisia huomioita uudesta kotimaastani

Aivomato! [edit: korvamato – aidinkielen taitokin naemma haviaa…] Pot Boiling! Reilu kuukausi takana ja aivoihin on silti jo syöpynyt Pot Boiling hitti, joka soi kaikkialla eri versioina, tästä on tehty kenties…no ainakin kymmeniä remixejä vrt. esim. https://soundcloud.com/xpolay/pot-boiling-remix, http://www.youtube.com/watch?v=aEG3JmxEn08 Mihin tahansa kanavalle virittääkin, niin tuntuu että sieltä tulee vääjäämättä autotunerilla väännettyä musaa tai siirappisia slovareita. Jopa YK:n rauhanturvaoperaation radiokanavan musa on pääosin tätä – onkohan suomalainenkin radio tallaista nykyisin? No, tästä kyllä varoitettiin ennakkoon 🙂

Vaihtoehtoina on tietysti kuunnella radiosta kirkollista ohjelmaa (sita riittää, niin kristittyä kuin islamilaistakin) ja onneksi joiltain kanavilta löytyy myös afrikan etnoa. Kun on viimeiset 25 vuotta soittanut ja kuunnellut punkkia, indietä ja powerpoppia, niin tässä on vielä selkeästi harjoiteltavaa. Sinänsä kiinnostavaa päästä selvittämään skeneä tarkemmin – mitä sanoista löytyy esmes.

Olen ollut hiukan kysymysmerkkinä paikallisen kaupantekokulttuurin suhteen. Oletuksena Afrikastahan on helposti ne kenties Egyptin lomamatkan kokemukset, että tyrkytetään aivan hullun lailla, hihasta vetäen ja väkisin tingaten. Koska Liberia on köyhä, niin luulisi, että henki on vähintään samanlainen. Kokemukseni mukaan kauppiaat kuitenkin antavat asiakkaan olla aika rauhassa verrattuna vaikkapa Egyptiin tai Ghanaan. No, pohjoismaalaiselle tämä on itse asiassa ihan mukavaa, voi yleisesti ottaen mennä kauppaan/kojuun ja poistua rauhassa.

Tehdäänkö bisnestä? Eräänä aamuna olimme tilanneet kalastajaveneen klo 6.30 aamuksi, että ehtisimme porukalla käydä parin tunnin veneilyretkellä ennen palaveria ja ennen kollegani poistumista maasta. Olimme “neuvotelleet” hinnan joka oli mielestäni aika röyhkeän kova edelleen. Veneoperaattori tuli tunnin myöhässä paikalle. Kovin harmistuneena yritimme neuvotella alempaa hintaa lyhemmästä tunnin reissusta, esim. 60-70% sovitusta hinnasta. Herra oli haluton nielemään ylpeytensä ja jätti mielummin diilin tekemättä kuin neuvotteli asiasta uusiksi. Jäin miettimään oliko tämä jääräpäisyys kenties perua menneisyydestä vai yksittäistapaus…no, sen sijaan nostan hattua nokkelalle siivoojallemme toimistolla. Hän huomasi, ettemme käytä pakastinta lainkaan ja kysyi lupaa tehdä pakastimella jäätä myydäkseen sitä työpäivän jälkeen. Oli vallan ylpeä kun oli ensimmäisenä päivänä tienannut yli 200 Liberian dollaria, eli sellaiset vajaat 2,5 euroa ekstraa. Hyvä!

Niin, ainakin näin aluksi liikkuminen tuntuu vaikealle, kun ei ole omaa autoa. Ei sen puoleen, työnantajallani on hyvä kuski – aina ajoissa ja on liikenteessä kohteliain kuski jota olen todistanut toistaiseksi ja niinpä häntä käyttäessä ongelmia ei ole. Pohjoismaalainen on kuitenkin tottunut kävelemään lyhyitä ja kenties pitkiäkin matkoja. Päivisin aurinko kuitenkin paahtaa siihen malliin, että yli viiden korttelin kävely alkaa olla tuskaista. Aamut ovat parhaita, samoin varhaiset illat. Aurinko laskee seitsemän jälkeen eikä pimeän aikaan kävelemistä suositella oikein missään. Mekin pääosin vältämme kävelyä, joskin alle kilometrin matka Cape Hotel -ravintolaan puolen tusinan YK-rakennuksen ohi on sellainen, että ei siihen oikein kyytiä viitsi hankkia. Täällä on valtava määrä mopopoikia valmiina kyyditsemään nopeasti ja jos matka on lyhyt ja vielä päivä (turvallista), mopo taitaakin olla kätevin keino liikkua. Sinänsä liikkumisen hankaluus iltasella tuntuu johtavan siihen että päivärytmi alkaa muuttua sellaiseksi, että kymmeneltä sänkyyn ja kuuden jälkeen ylös. Aamullahan voi vaikka käydä lenkillä kun ei olla vielä hellelukemissa,

Täällä on hämmentävästi rinnakkain ja vierekkäin aivan erilaisia talousekosysteemejä, tai mikähän se sana nyt olisikaan. Eri alueet ovat toki erilaisia sosioekonomiselta koostumukseltaan, mutta esim. Melko rikkaalla alueellamme on aivan vieressä myös selkeästi köyhempiä peltikattoisissa taloissaan tai esimerkiksi naapurin puoliksi valmiissa hylätyssä talossa asuvia perheitä. Joka aamu kuulen naapurin kukon eikä se kyllä taida olla meidän tai lähitalojen järjestötyöntekijöiden tai liikemiesten lemmikki. Vatsa voi hyvin kun malttaa käydä 5-10 dollarin lounaalla, mutta paikalliset työntekijämme eivät voisi kuvitellakaan maksavansa niin paljon lounaasta, vaikka tienaavatkin paikallisittain ihan hyvin. Siivooja puolestaan tienaa kenties sadasosan tai kaksi länsimaisen työntekijän palkasta…tämä on tietysti hämmentävää.

Tänään 12. huhtikuuta on kansallinen vapaapäivä, Fast and Prayer Day, rukoilemisen ja paastoamisen päivä. Tämä ajankohta on myös ollu historiallisesti verinen – samana 14.4.1979 oli väkivallaksi riistäytynyt riisikapina, vuoden päästä tästä 12.4.1980 Samuel Doen vallankaappaus ja 1996 huhtikuun alussa puolestaan sisällissota eskaloitui Charles Taylorin johdolla. Huh. Vielä muutama päivä sitten täälläkin oli ilmapiiri aavistuksen levoton, sillä isoa mielenosoitusta oltiin järjestämässä juuri tälle päivälle, opposition ja mm. entisten kapinallistaistelijoiden toimesta. Hallituksen ja mielenosoittajien neuvottelujen jälkeen protestia kuitenkin lykätiin parilla kuukaudella ja niinpä odotettavissa on – ainakin useimpien lehtien ja mm. YK:n arvion mukaan – rauhallinen pitkä viikonloppu.

Hmm, kuvien ottaminen ei olekaan aina ollut ihan helppoa – tassa vahan fiilareita ekoilta viikoilta. Lisaa parempia kuvia tulossa, on on…

Puhtoinen lähiöni

IMGP1550  IMGP1553

Joka aamu juodessani kahvia (näyttäisi valitettavasti vakiintuneen Nescafe Red Mug -nimikkeeksi)  parvekkeella, katselen meidan asuntolan, eli compoundin, sähköviritystä. Pohjoismaalaisen insinöörin silmiin näyttää hiukan hassulta, mutta hei, se toimii. Tosin kun vesitankkiauto tulee pihaan, katolla on jamppa siirtelemässä roikkuvia sähköjohtoja tieltä. Ihan kuten koulussa opetettiin eikö? Mitenköhän tämä viritelmä toimii sadekaudella…

Sadekaudesta puheenollen, taustalla olevan talon (tyypillinen oletettavasti viime vuosikymmenellä rakennettu compound, meidän talo on ihan samanlainen) seinä ei ole paha, mutta näyttää silti miten sää (kosteus → home) töhrii seinät.

Kaikissa meidan ikkunoissa on kalterit – nämä ovat kauniimmasta paasta. Kaipa tähän tottuu,vaikka välillä olo on kuin vankilassa – ulko-ovet on tuplattu ja niissa on “pommisuojamaiset” salpalukot, compoundin ymparillä piikkilanka-aitaa, jne.

IMGP1594  IMGP1596

Jännitteen tasaaja. Näitä ei Suomessa olekaan näkynyt Generaattorista ja sähköyhtiöltä tulee sähköä…toisinaan 200V, toisinaan vaikkapa 250V, ehkä vaihtelua on enemmänkin. Ettei laitteet hajoaisi, on hyvä tasata jännitettä. Jep.

Ja tällä laitteella puolestaan vaihdetaan sähköt tulemaan joko generaattorista tai sähköyhtiöltä. Okeiokei, nämä nyt on näitä insinöörien juttuja, sori…mutta liittyy siis siihen aiempaan infrastruktuuri-artikkeliin…ja sitten insinoori puhuu tyostaan koska

Mä joka päivä töitä teen

IMGP1585 IMGP1587

iLab Liberia sijaitsee kotoa noin kuuden kilometrin päässä, Sinkorissa aivan suuren John F. Kennedy -sairaalan vieressä (kätevää?). Talo on melko uusi, ihan parisen vuotta vanha, ja siksi näyttääkin freesiltä verrattuna kotitaloon ja kotinaapuruston YK-rakennuksiin.

IMGP1593

IT-päällikkö (tai johtaja, kuten varsinainen tittelinsä on) Carter Draper kouluttaa tietokantojen alkeisiin. Looking smart! Tämä koulutus pidettiin juuri ensimmäistä kertaa ja oli haluttu kurssi teknisesti osaavampien kävijöidemme keskuudessa. Tällä kertaa kaikki miehiä. Kävijöistämme noin viidennes on naisia, ja tätä lukua pyrimme tasaamaan tänä vuonna.

1SAMSUNG

Professori Michael Best Georgia Tech -yliopistosta luennoimassa iLabissa. Best on iLabin hallituksessa ja konsultoi mm. Liberian hallitusta ja Maailmanpankkia ICT-asioissa, joten tietää mistä puhuu. Vierailuluennolla oli tupa täynnä ja aiheena mm. Tuleva optinen ACE-kaapeli, joka mullistaa läntisen Afrikan tietoliikenneinfrastruktuuria…jos vain hallintohaasteet saadaan ratkottua.

SAMSUNG

Näkymää toimiston parvekkeelta. Peltikattoa ja paikkoja katossa. Sinkorissa on paljon järjestöjä, suurlähetystöjä ja bisnestä, mutta myös paikallisia. Alue on keskimäärin aika hyvätuloista, käsittääkseni, vaikka tuntuukin aika rinnakkaistodellisuudelta. Kaikilla asuinalueilla asuu kuitenkin myös selkeästi vähäosaisempaa porukkaa talojen välissä ja takana. Vasemmalla John F. Kennedyn sairaala – lisaa turvallisuuden tunnetta 🙂

Kolmatta linjaa takaisin

IMGP1555

Perusmeininkiä liikenteessä, Sinkorin alueella, lähellä työpaikkaa. Suojateita ei keskustaa lukuunottamatta kovin monessa paikassa ole ja mopot ajelevat liikennesääntöjä ja liikenteen käyttaytymissääntöja (?) tulkitaan vaihtelevasti. Puikkelehditaan siis sulavasti ja tööttäillään koko ajan. Tubman Boulevard on ymmärrettävästi poikkeuksellisen hyvässä kunnossa, tätä pitkin kun isokenkäiset vääjäämättä ajavat koko ajan. Huomaa myös West Africa Telecomin mainos.

IMGP1607

Julkinen viestintä on vielä aika perustasolla ja ihan syystäkin. Hallinto on vieläkin yli 15 vuoden sodan ja vajaan 10 vuoden vakaan, mutta hauraan (Ban Ki-Moon) rauhan jälkeen heikko eikä siihen luoteta, ymmärrettävästi. Palataan julkishallinnon viestintään toiste, tässä kuitenkin siis promootiota siitä, että verovaroilla rakennetaan uutta Mama Liberiaa.

IMGP1614

Meidän äiti tekee teidän äitienne ruuat? Punakeltaisia Maggin ruokatoreja on käsittääkseni ympäri Afrikkaa, tai ainakin ympäri Länsi-Afrikkaa. Työmatkan alueella näitä on kai kolme, luulenpa että suuremmat torit ovat kaupungin keskustan ulkopuolella.

IMGP1642 IMGP1648

Ylla vasemmalla laiskaa sunnuntaimaisemaa keskustan Benson Streetilla, yhdella isoista kaduista. USA:n suurlähetystön vartija käski tuhoamaan paremmat kuvat korkeammalta, koska niissä näkyi suurlähetystön aitaa ja pihaa vähän. Jep.

Ylla oikealla paikallinen keskuskatu Broad Street. Onpas muuten hiljaista näin sunnuntaina. Täytyypä vertailun vuoksi tallentaa arkipäivän vilinää, jolloin ilmaa halkoo huumaava tööttäysten kuoro. Taustalla maineikas Ducor-hotelli tai siis sen rauniot. Maan käsittääkseni omistaa edesmenneen Muammar Gaddafin sijoitusyhtiö. Ylös pääsee vierailemaan joskaan meillä ei vielä tätä mahdollisuutta ole ollut. Palataan Ducoriin vielä varmasti.

IMGP1645

…ja tässä katolinen kirkko joka nyt ei varsinaisesti minun vioittunutta esteettistä silmää hivele. Sää tekee tuhoaan seiniin paljon pahemmin kuin Finlandia-talolle. Huomaa myös (sinänsä tavallinen näky) tyttö joka kantaa päällään vesisäiliötä.

IMGP1651  SAMSUNG SAMSUNG SAMSUNG

Tyypillistäkin tyypillisempi keskustan katumaisema, tässä ei ole mitään ihmeellistä. Näitä pikkukauppoja tai bisneksiä on kaupungissa sadoittain, jos ei tuhansittain ja usein niillä on (suomalaisesta näkökulmasta) hassuja ja kenties uskontoon viittaavia nimiä, “God is great electrical supplies” tms. Kadulla puolestaan kaupataan jotain pientä, kananmunia, kalaa, vettä, keksejä, jne Kauppojen eteen pakkaantuu aika paljon porukkaa kauppaamaan ja toimittamaan ties mitä.

YK:n ja muiden järjestöjen maasturit ovat kovin tuttu näky liikenteessä. Mopot, maasturit ja taksit kattavat aika suuren osan ajoneuvokannasta, sanoisin.

IMGP1658

Ah jalkapallo, sehän yhdistää kaikkia ympäri maapallomme. Tässä parin korttelin päässä kotoamme lapset pelaavat innokkaina. Huomaa myös vesitankit taustalla…

Aikuiset pelaavat rannalla. Liberian liigan stadion on parin kilometrin päässä, iso stadion puolestaan keskustan ulkopuolella. Viikko sitten Liberia voitti kaiketi Angolan ja riemu kaduilla oli suuri. Toistaiseksi kuitenkin eniten olen huomannut fanitettavan Mestarien liigan joukkueita…ManU, Chelsea, Barcelona, Madrid. Ja aika usein syy kannustaa joukkuetta tuntuu olevan se, että joukkueessa on länsiafrikkalaisia pelaajia. Makes sense.

Hiekkaa hietarannan

IMGP1566

Aah, hiekkarannat ja Atlantin valtameri. Meillä on näköyhteys ja alle puoli kilometria mereen sekä kotoa, että töistä, mutta kelvolliseen uimapaikkaan valitettavasti pitkälle toistakymmentä kilometriä. Tässä Thinkers’ Village, jossa olemme pariin otteeseen ehtineet käydä, myös häitä viettämässä.

Uidessa pitää olla himpun varovainen ja valita sopivat kohdat, jossa virtaukset eivät vie takaisin merelle. Muistan kuulleeni, että hukkuminen olisi expattien yleisin kuolinsyy, karua.

IMGP1675

Auringonlasku lähirannallamme (linnuntietä alle 500m). Tuosta suoraan eteenpäin onkin aika pitkä matka seuraavalla maapläntille, tuhansia kilometrejä…Valitettavasti jätehuolto rantsulla ei ole ihan tiptop, mutta sentään jätteet on kasattu yhteen.

SAMSUNG  SAMSUNG

Romantiikkaa Liberian tyyliin, ei paha. Paperipusseihin hiekkaa, tuikku sisälle ja siinä se on, tunnelmallinen lyhty. Loistava innovaatio. Nain koristeltiin suomalais-tanskalaisen pariskunnan haat.

Kaduilla ei ole aina helppo saada ihmisiä suostumaan kuvaan, päinvastoin. Jos kuitenkin on ollut tekemässä jotain hauskaa, poseeraushalua tuntuu löytyvän. 🙂

Suomalais-tanskalainen pari pääsi oikein onnellisesti naimisiin viikko sitten. Ei voi valittaa maisemista, häät olivat Thinker’s Villagen rannalla ja ilmapiiri hieno. Atlantin valtameri, hiekkaranta, palmuja, nuotio, näin se menee.

Mitä se siis tarkoittaa jos sanon, että meillä on valtavia infrastruktuurihaasteita? ”infrastruktuurihaaste” Kuulostaa aivan yhtä tyhjältä herrojen höpöhöpöltä kuin Suomessa jankataan rakennemuutoksista sun muista…eiväthän ne sanat kadun tallaajalle mitään tarkoita sellaisenaan. No, nyt ei vielä ole sadekausi ja parin viikon perusteella minulla ei muutenkaan ei ole varaa väittää tietäväni mistään mitään.

Muutama pointti kuitenkin tässä.

Maa on köyhä

  • Yleisesti Liberia oli sijalla 182 YK:n ”human development index”:llä mitattuna vuonna 2011. Tällä mittarilla köyhempiä maita ovat ainoastaan Tsad, Mosambik, Burundi, Niger ja Kongon demokraattinen tasavalta.

Sähköinfra on olematon

  • Sähköverkko on edelleen sodan jäljiltä lähes tuhoutunut. Sähköä on tarjolla LECistä (Liberian electric company) 12-16 tuntia päivässä. Onnekkailla, kuten meillä, on generaattorit sähkökatkojen varalle. Tämän kanssa pystyy periaatteessa elämään – mutta suurelle osasta kansaa ja yrityksiä tästä tule ongelmia.
  • Generaattorit ovat erittäin kalliita, pelkästään toimistotalon generaattorin polttoainekulut saattavat olla 10 000 USD kuussa tai enemmän
  • Esimerkkinä me asumme kohtalaisessa talossa melko hyvällä alueella. Kun meiltä katkeaa sähkölaitoksen tuottama sähkö päivisin, pitää erikseen soittaa talossa työskentelevälle hepulle, joka laittaa generaattorin päälle.
  • Esimerkiksi yliopiston “insinoorikampuksella” ei ole sahkoverkosta tulevaa sahkoa – on vaan generaattori, jota on varaa pitaa ajoittain paalla…

Tieto- ja viestintätekniikan infra on alkeellinen

Vesihuolto ja tiet

  • Puhtaasta vedestä en osaa sanoa vielä oikein mitään. Meille tulee aika ajoin auto täyttämään katolla olevan 500 tai 1000 gallonan huoneistokohtaisen vesitankin. En edes tiedä onko jossain päin yleistä vesijohtovettä, ja jos olisi, sitä tuskin voisi käyttää. Tapasin kylläkin suomalaisen herran, joka yhden vedenpuhdistuslaitoksen rakentamisesta vastaa, kenties pääsemme katsomaan tilannetta siellä vielä lähikuukausina.
  • Tiet ovat olemattomia ja huonossa kunnossa. Jos ymmärsin oikein, maassa on noin 600km päällystettyä maantietä. Monrovian keskustassakin on vain osa teistä päällystettyjä. Keskinopeus ei siis nouse kovinkaan korkeaksi ajaessa ja suurella osalla kansainvälisestä porukasta on jonkin sortin maasturi ajoneuvona. Sadekauden alkaessa suuresta osasta teistä tulee käytökelvottomia. En ole päässyt käymään pariakymmentä kilometria kaupungin keskustan ulkopuolella, joten tiet maakunnissa on vielä kokematta.

Talous

  • Eri lähteiden mukaan jopa 85% ihmisistä on tilastojen mukaan työttömiä. Tiedostettu aikapommi? Tämä lukema ei varsinaisesti edistä turvallisuutta, sen koommin kaupungissa kuin maakunnissakaan.
  • Pankkeja ei ole läheskään joka piirikunnassa, ja trendi on pikemminkin vähenemään kuin kasvamaan päin. Sain hiljan kuulla yhdessä kokouksessa ongelmista, kun opettajat maakunnissa joutuvat hylkäämään luokkansa päiväksi tai kahdeksi päästäkseen kaupunkiin lunastamaan palkkashekkinsä.

Eipäs edes mennä korruptioon. Siitä voi varmasti kirjottaa vaikka kuinka paljon mutta itse tiedän siitä vielä kovin vähän.

Kuten totesin noin viikko sitten meiltä loppui yllättäen vesi. Onneksi kävi ilmi, että vesisäiliössämme oli vuoto ja saimme sen korjattua. Mutta vajaa pari päivää ilman juoksevaa vettä tuntui sekin vähän epämukavalta. Miltäköhän paikallisista tuntuu? Kohta toinen viikko täällä takana. Joka päivä oppii valtavasti jotain uutta, joka päivä hämmentää. Periaatteessa täällä on kovin vähän kiinnostavaa IT mielessä. Vai onko? Tulin tänne ottamaan selvää.

Tulin töihin, toiminnanjohtajaksi tai ”maajohtajaksi” kansalaisjärjestöön nimeltä iLab Liberia. Liberian ICT-osaaminen ja teollisuus ovat varsin alkeellisia eikä alan koulutusta ei ole juuri lainkaan (esimerkiksi alan yliopisto- tai ammattikorkeakoulututkintoa ei saa mistään). Maassa on valtavasti muita infrastruktuuriongelmia. Esimerkkeinä tilanteesta tällä hetkellä internetiä pääsee käyttämään noin 3% väestöstä ja kännykkäliittymiä on puolestaan noin 50 sataa henkilöä kohti.

iLabin missiona on tarjota koulutusta ja teknologiaa paikallisiin tarpeisiin ja toimii eräänlaisena osaamis- ja teknologiakeskuksena. Asiaa esittelee mielestäni kivalla tavalla esittelyvideo http://www.youtube.com/watch?v=3Spy4jBmIHE – vaikka se on puolisentoista vuotta vanha, se kertoo tilanteen varsin selkeästi. iLabia on rahoittanut tai rahoittaa tahot kuten Googlen humanitaarinen puoli, säätiöt kuten Humanity United, Indigo Trust, Natambea sekä ohjelmat kuten African Technology Transparency initiative.

Päätavoitteena on tarjota liberialaisille ilmaista koulutusta ja pääsyä nettiin. Esimerkkeinä tämän vuoden toiminnastamme ovat mm. perustavaa laatua olevat tietotekniikan kurssit ja koulutukset (esim. verkkosivustojen kehittäminen, sosiaalisen median opettaminen jarjestöille sekä erityisesti naisille, ilmaisten open-source sovellusten kurssit), ICT:n hyödyntäminen kriisien ennaltaehkäisyssa ja jälkihoidossa, sekä erilaiset vierailuluennot ja erikoistapahtumat. Google hiljattain antoi RISE-stipendin liittyen tietotekniikan ja luonnontieteiden edistämiseen – tämän turvin opetetaan Python-ohjelmointia tytöille tulevana kesänä. Lisäksi tämän vuoden yksi erikoisuuksina on tiedossa mm. projekti ATTI:n kanssa, jossa yhteistyössä hallinnon kanssa pyritään varmistamaan, etta edes joitain tietovarantoja saataisiin täälläkin avattua sekä koulutusta ICT:n hyödyntämiseen nuorille yrittäjille. Meidän tehtävänämme olisi myös saada maksullisten palveluittemme käyttöä kasvatettua sekä hankittua rahoitusta ensi vuodelle ja eteenpäin. Tämä näin pintaraapaisuna – helppoja aikoja ei ole tiedossa vaikka tänään lepäilläänkin.

Tänään (perjantai 15.3.) on viikon toinen kansallinen juhlapäivä. Keskiviikkona 13.3. oli eräänlainen täkäläinen kuolleiden muistopäivä. Tänään puolestaan on JD Robertsin, valtion ensimmäisen presidentin, syntymäpäivä. Meille – minulle ja avovaimolleni – tämä oli oikeastaan ensimmäinen päivä kun ei ole mitään pakollista tehtävää, ja niinpä kävimme aamulla kävelyllä tutustumassa paremmin lähiseutuun. Saimme mm. Huomata, että jos otat kuvia lähelläkään USA:n suurlähetystöä, vartija löytää sinut, katsoo kuvasi ja poistattaa ne joissa näkyy vähänkään heidän tiluksiaan. Harmi, monta kivaa kuvaa piti poistaa, täytyy ottaa ne uudelleen toiste, tarkemmalla rajauksella. Huomenna sen sijaan vietämme erään suomalais-tanskalaisen pariskunnan häitä sekä naapurin rouvan syntymäpäivää yhdessä rannalla, Thinker’s Villagessa. Siitä tulee varmasti hauskaa ja kenties jopa railakasta.

No niin. Kotikaupunki vaihtui vihdoin. Noin viikon verran kotikaupunki on ollut Helsingin sijaan Monrovia, Liberian pääkaupunki ja muutaman päivän asuinalueemme Mamba Point Etu-Töölön sijaan. Kummaliselta tuntuu, pakko myöntää. Viikko sitten tavaroita pakatessa ja niitä vielä muuttaessa ”hoitoon” iski kunnon takatalvi lumimyräköineen, tästä tulikin aika psykedeelinen olo juuri ennen lähtöä – mikä lie enne. Tämän myräkän jälkeen Liberian kuumuus iski aika lujaa. Täällä on ollut käytännössä koko ajan noin 30 astetta lämmintä ja erittäin kosteaa, mikä on siis aivan tavallista. Suomalainen ihmettelee ja hikoilee kuin pieni porsas. Sopeutuukohan tässä lähiviikkoina? Kuumuus väsyttää.

Pääsimme kuin pääsimmekin jo ensimmäisen viikon aikana (tyhjään) asuntoomme. Periaatteessa asuinympäristömme on oikein siedettävä. Atlantin valtameri näkyy ikkunasta. Muutamien korttelien sisällä on kasapäin YK-rakennuksia, kansainvälisiä avustusjärjestöjä sekä USA:n suurlähetystö, joten turvallisuuden pitäisi olla kunnossa – siitä huolimatta että vain korttelien  päässä on myös paljon köyhiä asukkaita. Lähikaupan edessä päivystää entisiä sotilaita – sotaveteraaneja joilta on raajoja amputoitu ja joilla ei taida oikein olla muita mahdollisuuksia toimeentuloon kuin kerjääminen. Yllättävän rennosti asiointi heidän kanssaan kuitenkin toimii – lyhyt sanavaihto riittää ja meidat jatetaan rauhaan.

Näin viikon lopuksi huomasimme, että elaman perustarve vesi loppui. Siis talousvesi, jota käytämme. Sitä tilataan yleensä 500 tai 1000 gallonan säiliössä joka laitetaan katolle ja ilmeisesti kuumuuden pakottamana vettä on kulunut reippaanlaisesti, vaikka yritämmekin olla säästeliäitä. Sunnuntaina täydennystä ei kuitenkaan saa, ja niinpä kohti alkavaa viikkoa mennään muutaman kymmenen litran juomavesivarannolla.

Tämä olikin kuitenkin hyvä aasinsilta ICT-asioihin – varsinainen syys siihen miksi täällä päin maailmaa ylipäätään oleilemme. Jo ensi päivien perusteella kuuma keskustelun aihe on nimittäin ACE-optinen kuitu (Africa Coast to Europe) jonka odotetaan parantavan maan tietoliikenneyhteyksiä valtavasti. Odotukset ovat kenties liiankin korkealla – tuntuu, että ”kaikki” puhutvat ACEsta ja sen merkityksestä. Eräänlainen paikallinen Nokia siis, mutta ei sinnepäinkään. Kuulin eilen myös skeptisen äänen. Mitä ihmettä Liberia tarvitsee nettiyhteyksiä kun suuri osa maasta näkee nälkää tai siltä puuttuu muita perustarpeita kuten tieinfrastruktuuri tai puhdas vesi. Epäilenpä, että tämän dilemman parissa tulee vietettyä hetki jos toinenkin. Palataan siihen toiste. Nyt nihkeänä nukkumaan ja odottamaan, että päästään vettä tilaamaan.  Mahdollisesti ensi viikolla saamme myös lämmintä vettä asuntoon.

Olemme kuulleet, ettei Liberia ole ”Africa for beginners”. Se on varmaan totta, mutta veden hankkiminen taitaa kuitenkin olla käytännön asioista sieltä helpoimmasta päästä – ainakin jos on suhteellisesti varakas ulkomaalainen.